Niimpä-niin. Teen viisi päivää viikossa töitä: etsin sopivan kokoisia vaelluskenkiä, vastaan puhelimeen ylipirteästi, näpyttelen varastosiirtoja, hypistelen gore-tex -kankaita ja koitan keksiä kehuja käsiin hajoavista rinkoista. Liian usein tekisi mieli käpertyä Joutsenen untuvapussiin vetämään sikeitä Hillebergin kupolin hämärään. Uupumus ei kuitenkaan johdu töistä, vaan vapaa-ajastani. En osaa käyttää sitä.

Tulen töistä kotiin hieman 21 jälkeen. Ensitöikseni avaan tietokoneen, lukaisen partiopainotteisen sähköpostini "saapuneet" -kansion läpi. Koitan samalla syödä jotakin ensimmäisen kerran klo 13 jälkeen. Kipitän pikasuihkuun ja kömmin peiton alle. Makaan pitkälle yli puolenyön saamatta unta ja herään seuraava aamuna vaivoin ja kiukkuisena. Oravanpyörä pyörii. En vain saa unta.

Kelailen isän ja äidin eroa, omaa seurustelusuhdettani ja ystäviäni, joita en ole nähnyt kunnolla sitten kesän. Piirtelen kauhukuvia ensikevään luku-urakasta ja vaihdan peiton alla asentoa viiden minuutin välein. Haaveilen seuraavasta viikonlopusta, joka ei koskaan mene suunnitelmien mukaan, vaan kaivaa aina epäonnistuttuaan syvemmän murhekuopan.

Tahtoisin olla yhden viikonlopun. Tahtoisin, että olisit kanssani. Ei töitä, ei partiota, ei suunnitelmia, ei kiirettä. Pelkkää olemassa oloa. Ehtisin päivittää tuoksusi, eleesi ja ihosi pehmeyden muistilokeroihini - ja jaksaisin jälleen ponnistella kuukauden vaikeiden asiakkaiden ja kettuilevien kassakoneiden kanssa.